Mä joka päivä töitä teen.

Oikeesti joka päivä ja jos totta puhutaan niin kellon ympäri. Superäiti oikein. Kerron ensin vähän siitä mistä kaikki alkoi.

Valmistuin kesäkuussa 2010 lähihoitajaksi. Mä ysillä kun olin vielä kiltti päätin ja hiukan uhmasin, että mä en menisi mihinkään muuhun kouluun jos en pääsisi lähihoitajaksi. Pääsin ja valmistuin. Se ei ollut itsestään selvää missään vaiheessa. Ystävät ja niiden mukana alkoholi tuli kuvioihin, ensimmäinen poikaystävä vei myös aikaa. Päiväkotiharjoittelusta lähdin aina pääkipeänä, ei ollut mun juttu ollenkaan. Toinen vuosi alkoi. Hoito- ja huolenpitojakso sairaalassa Lidl työn oheessa oli järkyttävää kunnes sanoin jälkimmäisestä itseni irti. Kuntoutuksenjakson kävin kehitysvammaisten toimintakeskuksessa, se oli kivaa. Mä päätin että suuntaudun vammaistyöhön viimeisenä vuotena.

2009 loppuvuosi on varmaan niitä aikoja mitä mä en ikinä unohda. Vaikka erään ihmisen takia mulla oli paha olla, mulla oli silti kaksi maailman parasta ystävää ja mahtava kaveriporukka. Olin aivan mahtavassa paikassa työharjoittelussa ja mulla oli maailman huipuin ohjaaja. Se ei suuttunut vaikka menin kännin ja darran rajamailla töihin, pyysi mua vaan kertomaan jos on joku hätä ja ettei toistu. Tottakai mä nyt jälkeenpäin tajuan, että ei herranjestas noin voi edes tehdä. Ja se maailman huipuin idea edellisenä iltana bffn kanssa. Niistä myöhemmin lisää. Pian vuosi 2009 oli ohi, huokasin helpotuksesta.

Vannoin toki viel tammi-helmikuussa että mä lopetan koulun. Kunnes mä tapasin mun lasten isän ja avomieheni. Rakastuin. Sain yhtäkkiä tehtyä kaikki 10 ylimäärästä tehtävää ja koetta. Jaksoin tsempata itseni läpi lääkelaskuista ja opinnäytetyönkin palautin keskiviikkona kun sain perjantaina paperit käteen. Mä tein sen, mä en luovuttanut vaikka mun poissaolomerkinnät huiteli reippaasti yli 100 per vuosi.Yksi ehdottomasti parhaista päivistä on ollut valmistua ammattiin, mihin mä todellakin halusin valmistua.

Kuva google.

Tammikuussa 2011 näpyttelin miljoonanen työhakemuksen, koska olin aina varasijalla yks kaks kolme. Keikkailin sitä ennen vuokrafirmassa, juu ei ollut mun juttu. Mä pidän säännöllisyydestä, mä tarviin turvallisuuden tunnetta, joten mun oli saatava vakituinen työpaikka. Kunnes koitti tammikuinen maantai. Sain puhelun työhaastatteluun. Tiistaina kävin haastattelussa ja keskiviikkona mulla alkoi työt. Pääsin äitiyslomasijaiseksi, sain määräaikaisen sopimuksen syksyyn asti. Se riitti mulle. Mieheni oli tuolloin intissä ja mun elämä oli käynyt melko pitkäveteiseksi jos ei lasketa bff kanssa hengailua. 

Kodinomaista palveluasumista vanhuksille, sitä me heille tarjotaan. Mä olin ennen lapsia työnarkomaani. Mä olin aina valmiina menemään töihin. Kirjaimellisesti tein kolmivuortyötä, iltoja, aamuja, öitä, aivan miten nyt sattui tarvitsemaan. Nyt vaan mietin miten mä jaksoin. Okei ymmärrän, että mulla ei ollut silloin lapsia kotona hoidettavana. Salasin töissä mun ensimmäisen raskauden 2012, koska en halunnut mua paapottavan. Olin muutenkin työpaikan nuorin silloin ja pelkäsin että mun jaksamiseen olisi puututtu jotenkin. Ajattelin kunhan saan kesälomani vietettyä kerron kaikille, kun ainoastaan muutamat tiesivät ja jälkeenpäin muutamat luulivat mun lihonneen muuten vain.

Vietin viimeisiä kesäloma päiviä, nautin ajatuksesta että viimeinen kesäloma ilman lasta. Halusin tehdä kaikkea. Valmistauduin kertomaan vauvauutisia töissä. Kunnes eräänä aamuyönä jalat petti alta, löin ottani seinää ja aloin oksetamaan. Siitä seurasi viikon Meilahti reissu, josta voin joskus kirjoittaa. Kuitenkin tämän tapahtuman jälkeen mulle määrättiin sairasloma siihen asti kun lapsi syntyy. Olin järkyttynyt. En voinut ymmärtää miksi mun pitäisi olla neljä kuukautta ilman lasta kotona, tekemättä töitä. Näin jälkeenpäin mä ymmärrän kyllä.

Vauva syntyi, kaikki ei ollutkaan niikuin piti. Mä aloin ikävöimään töihin. Työpaikkaani missä mulla oli turvallinen olo ollut ja mihin mä olin ennen kesälomaa saanut vakituisen työsopimuksen. Meni puolivuotta kun mun oli päästävä töihin. Olin kesäkuun 2013 töissä. Isi oli kotona jäbän kanssa. Mun pää ja ajatukset selvenivät. Keräsin rahaa tulevaa reissua varten. Melkein voin sanoa että jos mä en olisi saanut mahdollisuutta päästä töihin kesällä, meillä ei välttämättä olisi meidän upeaa tytärtä.

Plussasin. Mua ei haitannut enää olla yhtään kotona. Mä aloin nauttimaan ajasta mun esikoinen kans täysillä, kun vaikeudet alkoivat olemaan takanapäin. Ei mennyt kauan kun meitä oli neljä. Mä aloin kaipaamaan töihin, mutta ei mua sinne olisi kukaan saanut. Tuntui ettei napanuoraa olisi katkaistu mun ja neidin väliltä ollenkaan. Poika on ollut aina isin poika ja isihän ne ensimmäiset vaipan vaihdotkin hoiti. Näistäkin lisää myöhemmin.

Jossain välissä mä päätin että mä palaan töihin kun äitiyspäivärahat loppuvat. Onneksi mulla oli lomapäiviä jäljellä niin että rahaa tuli sinne tammikuun loppuun asti. Helmikuussa 2015 mä palasin takaisin työelämään. Lapset saivat päiväkodista kaikki taudit ja ensimmäinen kuukausi oli pahin. Meillä onneksi oli ollut aina samanlainen rytmi suunnilleen kun päiväkodeissa, joten rytmiin ei ollut vaikea tottua. Vaikeinta oli siirtää tyttöni pinnasänkyyn nukkumaan. Kyllä mua itketti, kadutti aluksi mun päätös, mutta nyt kolme kuukautta töissä käyneenä en vaihtaisi tätä arkea pois. Minä jaksan paremmin, lapset nukkuvat/syövät paremmin, yöt ovat kokonaisia ja uskon että miehelläkin on parempi olla. 

Mulle on sanottu joskus että "Miksi hankit lapsia jos et jaksa hoitaa niitä kotona". Aivan järkyttävää kyseenalaistaa kenenkään tarve lastenhoidolle. Kyllä jokaisella on syy miksi oma rakas kultamuru yksikössä tai monikossa on hoidossa. Itse käyn töissä että mulla olisi varaa tarjota lapsille ruuat, puhtaat vaatteet, kämppä pään päällä, kattavat vakuutukset ja niin edelleen. Mä ehdin halia ja pussailla mun lapsia tän ajen keskellä todellakin tarpeeksi!

Nyt suihkuun ja kotihommat valmiiksi, koska huomennakin mä seitsemäksi meen. Enkä mä joka päivä töitä tee, vaikka välillä siltä tuntuisi.

-Krista